Paluu menneisyyteen
Kuten tuossa edellisessä tekstissäni kerroinkin, tässä kirjoituksessa palaan vähän yli vuoden aikaisiin tunnelmiin ja sieltä takaisin nykyhetkeen. Mistä siis idea elämäntapamuutokseen syntyi ja miten tähän nykytilanteeseen on päädytty?
Sain lapsen kesäkuussa 2015. Tiesin kyllä jo raskausaikana olevani huonossa kunnossa, koska en ollut juurikaan liikkunut vuoteen-puoleentoista. Poikani synnyttyä huomasin kuitenkin, kuinka huonossa kunnossa olenkaan. Vatsalihakset olivat tietysti raskauden jäljiltä poissa pelistä, siihen kun lisätään vielä reipas ylipaino, niin esimerkiksi alkuajan vauvatapaamisissa en jaksanut edes istua lattialla ilman selkänojaa saati sitten, että olisin pystynyt olla polviseisonnassa. Jo nelikiloista vauvaa kanniskellessa hetken päästä hiki vaan virtasi. Tajusin, että jotain olisi tehtävä, koska vauva kuitenkin kasvaa koko ajan ja näin huonossa kunnossa en kohta enää jaksaisi häntä kantaa. Ja nythän siihen olisi hyvä mahdollisuus, kun ei ole töitä tai koulua tai mitään muutakaan, joka veisi aikaa ja vaatisi keskittymistä (ja mihin voisi tekosyynä vedota). Voin keskittyä vain vauvaan ja itseeni. Monesti kuulee selittelyä siitä, ettei vauva- arjessa tai pienen/pienten lasten kanssa ehdi pitää huolta itsestään. Kyllä ehtii, se vain vaatii vähän suunnittelua ja pikkuisen itsekkyyttä sekä ennen kaikkea motivaatiota. Mutta jos äiti voi hyvin, myös vauva voi hyvin, näin läheiseni minulle onneksi monta kertaa tuossa alkuvaiheessa sanoivat!
Syksyn myötä aloin tehdä muutoksia ruokavaliooni. Meidän vastasyntynyt/pikkuvauva oli aikamoinen sylivauva, jouduin tekemään lähes kaiken vauva sylissä. Monta kertaa söin myös lämmintä ruokaa sormilla yrittäessäni samalla tuudittaa vauvaa vaunuissaan, hän kun tietysti heräsi aina silloin, kun olin syömässä :). Aloin totuttaa vauvaa pikkuhiljaa vaunuihin, jotta pääsin ylipäätään ulos ja melko pian pääsinkin tekemään vaunulenkkejä. Aloitin liikunnan lisäämisen hankkimalla askelmittarin ja asettamalla itselleni kuukauden askeltavoitteen. Kilpailuhenkisenä tietysti ylitin asettamani tavoitteen. Kävimme vauvan kanssa kaksi kertaa viikossa kevyessä vauvajumpassa ja aloin käydä myös Kannelmäessä Ladyillä venyttely- ja kehonhuoltotunneilla. Liikunnan aloitus oli todella kevyt ja olen tyytyväinen sen noin tehtyäni. Motivaatio liikkumiseen ei lopahtanut vaan alkoikin kasvaa, aloin oikein odottaa kovempia treenejä. Paino lähti ruokavaliomuutoksilla laskuun ja jaksoin univajeesta huolimatta hyvin. Olin toki myös siinä onnekas, että vauvamme päästi minut lähtemään välillä yksinkin ja viihtyi sen ajan hyvin isänsä kanssa.
Sain mieheltäni joululahjaksi Miinuskymppi- ryhmävalmennuksen. Okei, olin toivonutkin sitä ja olisin pettynyt, jos en olisi sitä saanut. Muutenkin olen sitä mieltä, että miehen (tai muun perheenjäsenen) lahjana antamat liikuntaan kannustavat jutut ovat hyviä, mutta aivan varmasti vaativat sen, ett saajalla on edes vähän motivaatiota niiden käyttämiseksi. Miinuskympin ryhmä motivoi liikunnan lisäämiseen ja liikuntakerrat kasvoivatkin viikko viikolta. Onhan siinä aina vähän sellaista pientä kilpailuakin, kun ryhmässä jotain tavoitellaan (tai ainakin itselläni on) ja oli kiva seurata omaa edistymistä vaa’an kanssa. Minulta lähti seitsemän viikon valmennuksen aikana tasan seitsemän kiloa ja olin tulokseen todella tyytyväinen. Ryhmän aikana otettiin kehonkoostumusmittaukset aluksi ja lopuksi ja huomasin, kuinka paljon enemmän niistä luvuista saa irti pelkkään vaakaan verrattuna. Aloin käydä ryhmäliikuntatuntien lisäksi salilla ja salitreenien myötä aloin nähdä muutosta kropassani enemmän kuin aiemmin. Huomasin, että salilla treenaamiseenkin jää helposti koukkuun! 😀
Miinuskympin jälkeen huomasin, että olin aika väsynyt. Ryhmän aikana koko ajan noussut treeni-into laimeni, kun ei ollutkaan enää ketään, kenelle olisi “tilivelvollinen” tai oikeastaan, kenelle pitäisi näyttää hyviä saavutuksia. Ryhmän jälkeen treenikerrat viikossa vähenivät hieman, aloitin kyllä keväällä myös töiden teon, jolloin mahdollisuudet treenaamiseen vähenivät. Sain kuitenkin hyviä tuloksia aikaan PT:ni Katin avulla, muutaman kerran meidän treenien jälkeen sain jopa kuulla muilta salin asiakkailta kommenttia siitä, että olipas rankan näköistä treeniä. Huomasin, että vaikkei aina tekisi mieli lähteä treenaamaan, kannattaa silti pakottaa itsensä, koskaan se ei kaduta jälkikäteen.
Kesällä tein ensin paljon töitä, sen jälkeen olimme koko perhe monta viikkoa lomalla, joten normaaleiksi muodostuneet päivärutiinit eivät enää toteutuneetkaan. Kun poikkeuksellista eloa jatkuu tarpeeksi pitkään, alkavat vasta opitut tavat unohtua ja lipsua vanhojen, huonojen tapojen puolelle. Monestihan minulle on näin käynyt ennenkin ja silloin huonot tavat ovat jääneet päälle. Nyt kuitenkin poikkeuksellisesti tiedostin kyseessä olevan vain ohimenevä tilanne ja rennommin otettava ajanjakso. Oikeastaan odotinkin jo pitkään arjen alkamista, jotta voisin jatkaa terveellisten tapojen ja rutiinejen opettelua. Tiedän kyllä, että myös loma-ajat ja muut poikkeukselliset tilanteet tulisi elää aivan samoin kuin normaali arkikin, mutta en näköjään ihan vielä “opinnoissani” ole päässyt siihen asti, että se olisi onnistunut.
Tämänhetkisestä tilanteesta kirjoitinkin jo siinä edellisessä postauksessani. Arki on alkanut ja olen laatinut aikataulun syksyn treeneille, ruokavalio on palautumassa ennalleen ja herkuttelukierre on saatu pysäytettyä.
Yksi asia, mikä näin jälkikäteen harmittaa, on se, etten ole alusta alkaen ottanut itsestäni mittoja mittanauhan kanssa. Nyt, kun painolukema ei ole itselle enää niin oleellinen, olisi kiva seurata muutosta senteissä. Onneksi on kuitenkin jotain kuvia, joista muutoksen aika selkeästi näkee.
Seuraavassa tekstissäni ajatelin pohdiskella vielä hetken sitä, miksi ja miten niihin vanhoihin tapoihin lipsahtaa niin helposti takaisin ja miten uudelleen aloittaminen on aina niin vaikeaa.
